Amis, amis... Se ei voisi millään ylettyä 150 kilsan päähän hoin päässäni... Hoin sitä itselleni koko kesäloman...

Kesä loppui ja alkoi koulu... Muutin tuusulasta kotkaan. Ensimmäinen puolivuotta meni hyvin ja olin erittäin onnellinen ja vapautunut... Tunsin itseni vapaaksi toista kertaa elämässäni... Se ei kuitenkaan jatkunut pitkään... Taas se alkoi... Polvet alkoivat pettämään altani kokoajan, jouduin viettämään suurimman osan ajastani kepeillä... Koska olin laivakokki linjalla, sitä ei katsottu hyvällä... Mutta minkäs minä syntymävialle voin, en mitään... Jälleen minua alettiin haukkumaan, syrjimään ja jättämään tupakkapaikalla ulos keskusteluista... Ei mennyt aikaakaan kun minä masennuin uudestaan... olin henkisesti rikki! palasina, murskana suorastaan.. Minulla oli hyvä juttelu ystäväni sakke.. Saken kanssa keskustelimme hyvin syviä asioita, kuten esim mistä maailma on saanut alkunsa, tai missä näemme itsemme 10 vuoden päästä. Sakari auttoi minua selviämään päivästä seuraavaan... Saken ansioista olen viellä täällä, ilman hänen tukeaan ja neuvojaan... Sekä sekin että vain hän huomasi että olen olemassa.. Hän ei nähnyt mitään pahaa kenessäkään, vain hyvää ja potentiaalia... Syy miksi ylistän kyseistä ihimistä, on yksinkertaisesti se että hän oli minulle kuin isoveli... Eikä saa unohtaa iita tyttöä, joka koulussa kun olin viellä siis kotkassa, auttoi minua pääsemään yli peloista.. Auttoi minua ymmärtämään että maailmassa on viellä toivoa, ja että tunnelin toisesta päästä vaan tulee valoa jos sinne asti jasaa odottaa pimeässä... Minä sitten sain tarpeekseni kiusaamiseen j vaidoin opiskelemaan normikokki linjalle toiseen aivan lähellä olevaan kouluun... Siellä minä sain välitömästi todella hyviä ystäviä.. Minä aloin taas olemaan onnellinen... Ei mennyt kauaakaan kun sitten muutin myös kyseisen koulun asuntolaan... Jossa minulla on vielläkin hyviä ystäviä. Koulussa ei ollut kivaa, mutta ainakin koulun jälkeen pääsin pakoon sitä kamaluutta mitä koulussa oli...